lauantai 24. marraskuuta 2012

Kirkkoherranvaali on taas nostanut esille keskustelun pappeudesta


Kirkkoherran virka on kirkkohistoriallisesti ja kirkko-opillisesti oikeastaan piispan sijaisen eli vikaarin virka paikallisessa seurakunnassa. Se on seurakunnan kaitsijan eli paimenen virka.

Vanhan testamentin uhripappeus lakkaa Kristuksessa hänen täydellisen uhrinsa myötä. Kristus on siis ainoa ylipappi. Kirkon pappeus on palveluviran pappeutta, papit ovat siis apostolisen perinteen mukaan Sanan ja sakramenttien palvelijoita. Kristuksessa kaikki kansalliset, yhteiskunnalliset ja sukupuolirajat murtuvat, siksi kirkkomme hyväksyy myös naisen papiksi. (Gal. 3:28, Kol. 3:11)




UT kuvaa myös uuden liiton seurakuntajärjestyksen ja kirkon virkojen muotoutumisen alkutaivalta. Kristus valitsi ja lähetti apostolit. Hän valtuutti apostolit toimimaan puolestaan ja sijastaan (2 Kor. 5:20). Tähän perustuu "palveluviran pappeus" (lat. sacerdotium ministeriale). Apostolin virka loppui apostolien kuoltua, mutta siitä nousevat kaikki kirkon virat.

Jo UT:n ajan kuluessa kirkollinen palveluvirka kehittyi kolminaiseksi: piispa (epískopos), vanhin (presbýteros) ja diakoni (diákonos). Lähinnä jumalanpalvelusta johtavan vanhimman eli presbyteerin virasta kehkeytyi papin virka.

Esimerkiksi englannin priest ja saksan Priester palautuvat kreikan presbyteros sanaan. Nimitystä pappi ( hiereús, sacerdos) alettiin kirkossa taas käyttää toisen vuosisadan lopulla. Samaan tapaan kuin VT käyttää myös UT termiä paimen(kr. poimén; lat. pastor) viitatessaan hengelliseen kaitsemisen tehtävään. Evankeliumien tallentamissa puheissa myös Jeesus itse sanoo olevansa Hyvä Paimen. (Joh. 10:11)

Pastorin virkaan kirkon vihkimyksessä lähetetyille löytyy turvallisesti kannustava kehotus: "Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu. (1 Piet. 5:2-3)"

Pastori Pentti Tepsa

1 kommentti:

  1. Papin ammatilla on vahvat juuret Raamatussa. Sana pappi (kohen) esiintyy varsin usein VT:n heprealaisissa teksteissä. Termi viittaa lähinnä temppeli- ja uhripapistoon. Pappeus liitetään Melkisedekiin ( Gen. 14:18 ), leeviläisiin ja Aaroniin. Toisaalta VT:n tekstit tuntevat profeetan (nabi') tehtävän, jonka varhainen muoto on näkijä (r'oe). Kaikkiin näihin uskonnollisiin auktoriteetteihin saatettiin muinaisessa Israelissa viitata metaforisella ilmauksella paimen (r''oe). Metafora sovitettiin myös Jumalaan: Jahve oli kansansa paimen

    (Jer. 31:10). (heprean translitteraatiossa: ' alefin sijasta ja '' ajinin sijasta)

    Vanhatestamentillinen pappeus oli ennen kaikkea temppeli- ja uhripappeutta ja se koki ne alennustilat ja nousukaudet, jotka temppelikulttikin koki. Jerusalemin temppelin hävitys ja pakkosiirtolaisuuden aika loi pohjaa sille juutalaiselle uskolle, joka perustui synagogatyyppiselle kokoontumiselle ja pyhien kirjoitusten vaalimiselle.

    Pakkosiirtolaisuutta edeltävältä ja itse eksiilin ajalta VT piirtää meille kuvan profeetoista, jotka varoittivat ja lohduttivat kansaa sen kohtalon hetkinä. Eksiilin jälkeen rakennettiin toinen temppeli ja seurasi kultin keskitys tähän Jerusalemin temppeliin.

    Hellenistisellä kaudella Jerusalemin temppelissä elettiin myrskyisiä aikoja. Ylipapin nimityksiä tehtiin poliittisin perustein ja usein valloittajien mieliksi. Uudet vaikutteet löivät läpi ja rappeuttivat muinaisen Israelin uskon identiteettiä. Värikkään kuvan muun muassa kreikkalaisen urheiluaatteen vaikutuksesta papistoon antaa 2. Makkabilaiskirja: "Ja sellaisen vallan saavutti kreikkalaisuus ja muukalaisten tapojen omaksuminen jumalattoman ja ylimmäiseksi papiksi aivan sopimattoman Jaasonin tavattoman julkeuden tähden, etteivät papit enää halunneet toimittaa alttaripalvelusta, vaan halveksuen temppeliä ja välittämättä uhreista kiiruhtivat harjoituskentälle ollaksensa mukana lainvastaisissa kilpailuissa, niin pian kuin kehotus kiekonheittoon oli annettu." 2. Makk. 4:13-14.

    Ajanlaskun alkuun tultaessa juutalaisuuden sisällä eli jo uskonnollisia liikkeitä, jotka vastustivat omasta mielestään turmeltuneen Jerusalemin temppelin papiston ja saddukeuksien asemaa. Essealainen ja fariselainen koulukunta loivat kukin omalla tahollaan tooran tutkistelulle ja kirjanoppineisuudelle perustuvaa hurskauselämää, jolle Jerusalemin temppelikultti ei ollut enää niin merkittävä.

    Toisen temppelin tuhoutumisen jälkeen nimenomaan farisealaisten rabbien työn jatkajien ansiota on, että juutalaisuus on diasporassa säilynyt meidän päiviimme saakka.

    VastaaPoista