Sodan vai rauhan islam? Uskontodialogille on tarvetta.

Pariisin terrori-iskut ovat kauhistuttaneet Eurooppaa ja koko maailmaa. Näillä iskuilla on tietenkin yhteys siihen veriseen sotaan, jota Syyriassa ja Irakissa käydään ja johon länsivallat ovat osallisia. Mitä muuta tähän liittyy? Kuinka pitkälle on kysymys sivilisaatioiden törmäyksestä, josta on jo pari vuosikymmentä puhuttu? Alleolevan artikkelin kirjoitin 14 vuotta sitten New Yorkin 9/11-iskujen jälkeen, se tuntuu edelleen ajankohtaiselta.

Muslimit keskellämme

Tapasin syyskesällä 2001 Rovaniemen kirkon luona somalialaisen nuoren miehen. Hän oli aloittanut opintonsa Rovaniemellä ja tuntui olevan paikkakuntaan tutustumassa. Mies esitteli itsensä Hassaniksi. Keskustelumme siirtyi aika pian uskontoon. Hän kyseli, mihin me kristityt uskomme.Vastailin parhaani mukaan kertoen Jeesuksesta ja Kristuksen seuraamisesta ja Raamatusta. Lopuksi kyselin hänen omasta uskostaan, islamista.

Esittelin Hassanille Rovaniemen kirkon. Afrikkalainen vieras hiljentyi silminnähden huikean freskomme ääressä. Islam ei hyväksy kuvia uskonnon yhteydessä, joten kokemus saattoi olla hänelle hiukan ristiriitainen. Jeesuksen muslimit hyväksyvät vain profeettana, ja Vapahtajan elämästä ja sen merkityksestä he ovat eri mieltä. Silti Hassankin korosti sitä kuinka monet Raamattumme pyhät ovat heillekin tuttuja, esimerkiksi Abraham. Muslimien pyhä kirja on Koraani, mutta tiettyyn rajaan saakka muslimeja opetetaan kunnioittamaan juutalaisille ja kristittyille pyhää Raamattua.

Hassan oli oikeasti huolissaan siitä, kuinka alkoholi ja huumeet täyttävät ihmisten elämän tyhjyyden. Jotakin yhteistäkin keskustelussa löydettiin. Hassan oli saanut koulutusta jossakin arabimaassa, joten pystyin puhumaan hänen kanssaan jonkin verran arabiaa. Hyvästelimme arabiaksi ma'a sallamati eli kulje "rauhan kanssa". 

Rauha on keskeinen käsite juutalaisuudessa (hepr. shalom שלום) kristinuskossa (kreik. eiréne, lat. pax) ja islamissa (arab. salaam سلام). Vain muutama viikko myöhemmin häkellyttivät maailmaa USA:han kohdistuneet terrori-iskut. Otsikoihin nousivat islamin pyhä sota (džihad, جهاد ) ja oikeutetun koston vaatimus.

Sotaa vai sopuisaa rinnakkaiseloa?

Joskus islamin maailma on ollut jopa suvaitsevaisempi kuin kristitty Eurooppa. Näin oli ainakin 1000 vuotta sitten, jolloin islamilaisten maiden kulttuuri oli länttä edellä. Islamilaisen "Espanjan" eli al Andalusun kukoistavin kaupunki Cordoba häikäisi kirjastollaan ja oppineillaan. Tieteen ja taiteen viljelyn ohessa islamilainen maailma suvaitsi hyvin juutalaisia ja kristittyjä. Esimerkiksi juutalaisia pakeni tuohon aikaan kristityn Euroopan juutalaisvainoja turvaan kalifin alaisiksi.

Muun muassa sodat ja konfliktit lännen kanssa ovat historian saatossa kärjistäneet näkemyksiä. Islam jäi jossakin suhteessa fundamentalismin kahleisiin. Se ei ehkä kokenut tarpeellisia aatteellisia murroksia. Länsimainen ajattelu on oppinut itsekriittiseksi ja siihen ovat juurtuneet vapauden ja tasa-arvon ajatukset. Tosin on järjen valo myös Euroopassa vielä 1900-luvullakin sammunut. Myös moderni ja "valistunut" eurooppalainen kulttuuri on tuottanut väkivaltaisia ääriliikkeitä ja julmia sotia!

Valtaosa maailman muslimeista elää rauhallista elämää ja myös heidän uskonnolliset näkemyksensä ovat maltillisia. Tiedotusvälineet antavat vääristyneen kuvan islamista esittäessään näkymiä kiihkoislamilaisten mielenosoituksista. Siitä huolimatta on käynyt selväksi, että ääri-islamilaisuudesta olisi koko muslimimaailman tehtävä tiliä. Se on sietänyt džihadin eli pyhän sodan lietsontaa, khomeinismia ja talebanismia. Myös kristittyjen vähemmistöjen elämä muslimimaissa on vaikeutunut islamismin väkivallan alla.

Mediassa on ollut jopa itsemurhaterrorismilla ylpeilyä. Pari päivää USA:han kohdistuneiden terroritekojen jälkeen sattui televisio esittämään ranskalaisdokumentin: Hizbollahin naiset. Äidit kertoivat siinä, kuinka he kasvattavat poikansa rakastamaan kuolemaa itsemurhaiskuissa ja džihadia. Olemmeko nyt tilanteessa, jossa islamismi on jo haastanut länsimaat?

Nyt jos koskaan tarvitaan reilua vuoropuhelua muslimien kanssa. Islamin maailma ihailee länttä, mutta halveksii länsimaiden materialismia ja moraalista rappiota. Sen sijaan kristillisen uskon aito toteuttaminen puhuttelee kokemukseni mukaan myös muslimeja. Hyvä dialogi lähtee siitä, että myöskään kristitty maailma ei kätke eikä häpeä omaa uskoaan. Jokainen muslimi, jolle olen tarjonnut Raamattua hänen omalla kielellään, on ottanut sen iloiten vastaan.

Pentti Tepsa

Pariisin mielettömien iskujen (13.11.15) muistoksi.

Samalla kun meillä Lapissa luonto nukahtaa kaamoksen hämärään ja peittyy lumen pumpuliin, on maailmalla levotonta. Koko maailma kauhistelee Pariisin terrori-iskuja 13.11.15. Sokean tappamisen uhreiksi on näillä näkymin joutunut yli sata ihmistä, loukkaantuneita lienee enemmän. Ympäri maailmaa on osoitettu sympatiaa Ranskan surulle, ja surmatyöt on laajasti tuomittu. On hyvä rukoilla Ranskan puolesta ja rauhan puolesta.

Pariisin edellisiin iskuihin liittyen on nytkin epäilty tekijöiden mahdollisesti olevan ääri-islamistisia terroristeja. Tiedotusvälineissä ei kuitenkaan näy yhtään ryhmää, joka olisi ottanut vastuun. Myös maltilliset islamilaiset tahot ovat Ranskassa tuominneet terroriteot.

Teot kertovat vihasta ja mielettömyydestä, jota ei tarvitsekaan ymmärtää. Niiden tarkoitus on nostattaa pelkoa ja vihaa. Siksi viisain tapa reagoida niihin on maltillinen turvallisuudesta huolehtiminen ja syyllisten etsiminen sekä rankaiseminen. Vihaan ei kannata vastata vihalla, vaan päättäväisellä järjestäytyneen yhteiskunnan ja inhimillisten arvojen puolustamisella. Kristittyjä kutsutaan rukoilemaan, sillä Jumala on rauhan Jumala:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”

Jer. 29:11 

kirkkoherra Pentti Tepsa

Turvallisuuden ja välittämisen kupla, jossa me selviydymme päivästä toiseen.

Raskas päivä ristiriitaisine uutisineen oli päättymässä. City-marketin hyllyjen välissä kävelin ohi venäläisen perheen, jonka ehkä 5-vuotias tytär oli saanut marketista aarteen kärryyn. Se oli vauvanukke vaaleanpinkissä, pehmeässä kopassaan. Tyttö ojenteli käsiään hoivaavasti kohti tuota ihastusta. Hellyyden kupla oli aistittavissa: koettu turva ja huolenpito sai hänet  itse kokemallaan tavalla paijaamaan nukkea. Heräsin vasta, kun kärryjen keikahdus melkein pudotti nuken ja perheen isä komensi tyttöä: "осторожнo" (ostorozhno, varovasti). Ihmisen onnessa ja hyvässä olossa on lopultakin kysymys niin pienestä, tai oikeastaan isosta.

Menetämme ratkaisevasti elämämme edellytyksiä, jos turvallisuuden ja välittämisen kehä ympäriltämme tai kokemus siitä uupuu. Lapsi kasvaa tuon kuplan avulla terveeksi aikuiseksi. Aikuinenkin jaksaa päivästä toiseen, jos hän uskoo jakavansa tuon kehän. Elämän toivo rakentuu siitä, että näemme läheistemme rakastavan meitä ja yhteisömme pitävän meistä huolta. Ihminen myös mielellään siirtää tuota kokemustaan eteenpäin pitäen vastavuoroisesti huolta muista. (Mark. 12:31 )

Pentti Tepsa

Kemijärven kirkkoherra 

Kun maassamme lakkoiltiin 18.9.15, tuli samana päivänä maahamme paremman elämän ja turvan etsijöitä enemmän kuin on vuosikymmeniin yhtenä päivänä tullut.

Perjantaina 18.9.15 pääkaupungissamme kokoonnuttiin mielenosoitukseen ja lakkoon. Mielenilmaus kohdistui hallituksen säästösuunnitelmia ja leikkauksia vastaan. Taustalla oli hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kaksi epäonnistunutta yritystä päästä sopimukseen kotimaamme talouden kuntoon saattamiseksi.

Suomessa toimii demokratia ja maassamme on vasta vaaleilla kansan valitsema eduskunta. Suurimpien puolueiden johdolla on muodostettu enemmistöhallitus. Politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta kirkonmiehenä tehtäväni ei ole puuttua puoluepolitiikkaan. Vaikea taloustilanne näyttää kuitenkin laukaisseen yleisen luottamuspulan ja vaaran, että säästöt ja leikkaukset kohdistuvat niihin, joita eivät mitkään etujärjestöt puolusta. Tästä on syytä muistuttaa päättäjiä, puolueita sekä ammattijärjestöjä. Kaikki ovat tästä osaltaan vastuussa. Kaikki ovat velvollisia yhteisen edun etsimiseen. Luottamus on palautettava.

Monille muiden maiden ihmisille Suomi on edelleen esimerkillinen hyvinvointiyhteiskunta. Tästä muistutuksena saimme tänäänkin satojen ihmisten ryhmiä Tornion kautta maahamme.  Päivän tulijamäärä on ollut vastaava vain itärajan sulkemisen yhteydessä Suomen itsenäistyessä. Meiltä etsitään turvaa ja tulevaisuutta. 

Pakolais- ja siirtolaispolitiikkamme on maan siviilihallinnon asia, ei ensisijaisesti kirkollinen. Silti pidän välttämättömänä, että kristillistä lähimmäisenrakkautta ja humaania filantropiaa toteutetaan myös maahantulijoita kohtaan. Kemijärven seurakunta toimii omalta osaltaan kokonaiskirkkomme kanssa yhdessä hädänalaisten auttamiseksi. Seurakunta on osallistunut sekä kolehdein että budjettivaroilla, näin myös jatkossa. Olen itse tavannut irakilaisia tulijoita ja tiedän näiden nuorten miesten kertomana heidän taustastaan. Ongelmat olisi ratkaistava lähtömaassa. Siksi kansainväliset toimet Irakissa ja Syyriassa ovat kokonaisvaltaisen ratkaisun avain.

Kuten auttaminen yleensä myös nykyinen maahamme saapuvien kohtaaminen vaatii Suomen valtiolta toisaalta auttamisenhalua ja toisaalta lujaa rajojen asettamista. Kukaan ei hyödy, ja erityisesti heikommat kärsivät, nykyisestä vallattomana aaltoilevasta tilanteesta Lapin länsirajalla. Suomen on edellytettävä tulijoilta rekisteröitymistä välittömästi ja todellisen tilanteensa rehellistä selvittämistä. Niinhän me vaadimme omilta kansalaisiltammekin. Olisi suunnattava resursseja rajavalvontaan ja tietenkin auttaviin pakolaiskeskuksiin. Auttaminen on sekä sydämen että järjen asia.

Pentti Tepsa

PerusSOMElaisia kysymyksiä kulttuurista.

Toinen silmäni on ollut kipeänä, ja luin taas herkullisesti väärin, että viime viikonlopun kohukirjoittaja oli preussinsuomalainen kansanedustaja Immonen. Nauroin väsyneenä sohvalla, vaikka muuten aihe on ollut viime päivien masentavin.

Perussuomalaisen kansanedustaja Olli Immosen kirjoitus oli lyhyt, englanninkielinen, jonkin sortin heavy-lyriikkaa muistuttava kansallismielinen vuodatus. Siinä vastustettiin "multikulturalismia" ja haluttiin kai puolustaa ilmeisesti englanninkielistä (?) Suomen kansakuntaa. Kysymyksessä lienee sometapaturma tai tietoinen mediavedätys eli provo.

Siinä ei ole mitään pahaa, että kansanedustaja lausuu mielipiteensä kulttuurikysymyksistä. Kansa alkaa kuitenkin epätietoisena kysellä edustajansa tarkoitusperiä, kun teksti sisältää taisteluun liittyviä termejä ja se nivoutuu mielikuvissa poliittiseen ääriajatteluun. Minun on vaikea ymmärtää, miksi Immonen ei heti tarkentanut pienen artikkelin muodossa tekstinsä sisältöä, liian paljon jäi arvailun varaan.

Kansanedustaja Immonen on tietojeni mukaan naimisissa ei-suomalaisen muslimin kanssa. Häntä tuskin voi syyttää, että hän pelkäisi tai vastustaisi erilaisuutta tai erilaisia ihmisiä. Immosen tulilinjalla on nimenomaan multikulturalismi aatteena. Sillä kai tarkoitetaan ohjelmallista monikulttuurisuuden tuottamista sinnekin, missä sitä ei luonnostaan esiinny, sillä monikulturismiaatteen mukaan kulttuurillisen moninaisuuden itsessään katsotaan hyödyttävän yhteisöjä ja yhteiskuntia. Kriitikot kiistävät nämä hyödyt arkikokemusten perusteella.

Immosen fb-kirjoitus on saanut oman vastareaktionsa, mieltäkin on osoitettu. Hyvä niin.  Toivoisin kuitenkin, että puolin ja toisin vielä keskusteltaisiin. Ovatko monokulttuurisuus tai multikulttuurisuus edes kovin hyviä käsitteitä? Mikä on yksilön vastuu ja vapaus? 

Jos fokuksessa on nykyaikaisen demokraattisen valtion vapaa kansalainen, siis ihminen ihmisoikeuksineen, eikö silloin hänen kulttuurinsakin noudattele samaa valinnanvapautta? Ainoa, mikä tässä perustellusti voi rajoittaa, on suhde muihin ihmisiin. Elämäntapa ja kulttuuri olkoot vapaita, mutta vastuullisia sopeutumaan muihin asuinmaan ihmisten kulttuureihin ja elämäntapoihin.

Haave tai aave yhdestä ja yhtenäisestä kulttuurista (kreik. mono: yksi) ei ole koskaan ollut todellisuutta eikä se koskaan tule toteutumaan. Myös kantasuomalaisuus on muodostunut monenlaisesta kielellisestä ja geneettisestä aineksesta. Monokulttuuri jääköön siis vain hiihdonopettajan unelmaksi. 

Toisaalta myös monikulttuurisuusaate tuntuu jotenkin yliampuvalta, on kuin itse kulttuurin idea jäisi syvemmin ymmärtämättä. Mielestäni on kuitenkin varsin hyvin ilmennyt, että perustaltaan terve kulttuuri sallii sisällään ja kestää rinnallaan erilaisuutta. Kieli on usein avain kulttuuriin. Kaunista suomea puhuva tuntuu meistä heti läheiseltä, vaikka nimi ja ulkonäkö olisivatkin vieraita. Tässä näkyy se, että kulttuuri kuitenkin yhdistää enemmän kuin erottaa.

Pentti Tepsa

Kreikkalainen dilemma - ei on kyllä, velat saatavia. Taustalla EU:n ja IMF:n uusliberalismi, joka ei lämmitä.

Kreetalaisen luostarikirkon fasadi.

Kreikkalaiset ovat isänmaallisia. Nuorten miesten armeijapalvelus on pitkä ja koulutus kovaa. Monet turistikohteetkin, kuten tämä kreetalainen luostari, nivoutuvat kiinteäksi osaksi Kreikan itsenäistymissotia, sitä kipeää rimpuilua eroon Ottomaanien turkkilaisesta sulttaani-imperiumista. Kuvat näistä paikoista koristivat aikoinaan kreikan oman valuutan eli drakman seteliversioita, myös drakma nähtiin itsenäisyyden vertauskuvana.

Valitettavasti Kreikan EU-taipaleesta on muotoutunut tragedia, jossa pieni Kreikka näyttää taas kärsivän isojen valtojen käsittelyssä. Tämä kreikkalainen dilemma, muodostaa valitettavasti jo itsessään epäluottamustekijän maan heiveröisen demokratian ja EU:n byrokratian välisessä kommunikaatiossa. Tässä vuoropuhelussa sekä sanat että kielioppi näyttävät vinoutuvan, kyllä on ei ja ei kyllä, velat näyttävät saatavilta. Kaikkea hämmentää myös Kreikan sisäpolitiikan outo meno: Parlamentti päättää toisin kuin kansanäänestyksessä on päätetty. Pääministeri Tsipras on kuin paras itämainen torikauppias, joka uskoo hämäävänsä sekä ostajat että myyjät.

Pieni talousspekulanttien veijariporukka teki aikoinaan paljonkin rahaa kansallisten valuuttojen kursseja ennustamalla ja manipuloimalla. Euron piti lopettaa tämä pelaaminen. Euron ongelma on vain se, ettei se heijastele minkään valtion kansallista talouspolitiikkaa, paitsi ehkä Saksan. Kreikkalaisille jo valuutan nimi oli farssi, euro tulee lähelle kreikan pissaa tarkoittavaa sanaa. Itsekin toivoin muuten aikoinaan nimeksi ecua. Euro on kuin hybridipolkupyörä, joka sopii melko huonosti kreikan kansantalouden tähän vaiheeseen, liian raskas polkea -mahdoton ylämäessä, toiset valitsevat vaihteet. Pelastettaessa Kreikkaa eurokuntoon onkin kuulemma pelastettu saksalaisia pankkeja, jotka ovat tehneet lehmänkauppoja kuten teki yhdysvaltalainen Lehman Brothers aikoinaan.

Neuvostoliitto oli reaalisosialismin talouskokeilujen ihmiskoe-eläinpuisto. Pahaksi onnekseen EU on sementoinut sopimuksissaan itsensä uusliberalististen talouskokeilun jättimäiseksi "eurostoliitoksi". Kun huomataan, ettei ääriliberaali talospolitiikka toimi, todetaan vain, ettei sitä ole vielä päästy toteuttamaan täydessä laajuudessaan. Taustalla on sama uskomus kuin oli kommunismin teoreetikoilla, se toimii, kunhan päästään toteuttamaan sitä oikein. Ei toiminut. Ei toimi yksityiselle tai suuryritysten ahneudelle perustuva uusliberalismikaan. Siksi EU:kin on rikki.

Kreikan itsenäisyyssodissa oli kysymys paitsi omasta kodista, uskosta ja isänmaasta, myös kaipuusta päästä päättämään omasta taloudesta ja pärjäämisestä. Samaanhan suomalaiset pyrkivät myöhemmin. Stalinin neuvonanataja O. W. Kuusinen kirjoitti ennen sotia, että Suomi on niin pieni kansantalous ja kansa, ettei se voisi selvitä maailmassa yksinään. Siksi sen olisi liityttävä tai se olisi liitettävä Neuvostoliittoon. Isänmaalliset suomalaiset antoivat tälle Kremlin mahtimiesten joukkoon nousseelle Kuusiselle nimen "Suomen syöjä". Tai alunperin termi taisi tulla Stalinilta, mutta Suomen oikeistopiirit omaksuivat termin käytön. Kun nykyään suomalainen uusliberaali oikeistopoliitikko sanoo saman kuin Kuusinen, että Suomi ei pärjää omillaan, häntä ei jostakin syystä sanota Suomen syöjäksi. Eikö Efialtesta nähdä omassa leirissä?

Samalla kun epäilen uusliberalismin tai IMF:n lääkkeitä Kreikalle ja Euroopalle, totean myös perinteisen vasemmiston lääkkeet potilaan kannalta haitallisiksi. Loputon ja äärimmilleen viety vaurauden jakaminen rikkailta köyhille on yhtä mahdoton kuin loputon vaurauden keskittäminen köyhiltä rikkaiden käsiin. Globaalin talouden hirmuliskot on saatava kuriin, mutta lisäksi olisi ehkä oltava jonkinlaisia lähitalouden malleja, joiden varassa ihan tavallinen työnteko ja pienyrittäminen onnistuu. Oliko se puitetalous kuitenkaan niin huono? Suomessa on ollut myös vahva osuustoiminnan perinne. Tietyssä määrin se toimii vieläkin. 

Pentti Tepsa

Oli hyvä, että seurakuntarakennemuutos torjuttiin kirkolliskokouksessa.

Pidän hyvänä, että seurakuntarakennemuutos torjuttiin. Tässä rakennemuutoksessa olisi ollut kysymys historiallisesta muutoksesta kirkkomme hallinnossa. Merkittävällä tavalla ja pakollisena kirkkomme päätöksentekoon olisi kautta maan tullut neljäs hallinnnon taso: Kirkkohallituksen, hiippakuntasaon ja seurakuntason lisäksi olisimme saaneet yhtymärovastikuntatason yhtymärovasteineen.

Kirkkomme koko maassa on rakentunut alueellisesti hyvin omalaimaisesti ja kullakin seudulla on oma seurakuntahistoriansa. Pakollisena mallina ehdotettu rakennemuutos olisi kohdellut liian kaavamaisella tavalla seurakuntia Helsingistä Utsjoelle. 

On hyvä, että keskusvallan vallankäyttöä kirkossamme rajoittaa kirkolliskokouksen määräenemmistösuoja. Toivon, että kulkisimme tämän päätöksen myötä kohti alueittain ja alueilta käsin rakentuvaa kirkkoa. Seurakunnan koko ei läheskään aina ole tae hyvästä toiminnasta - ei taloudellisesti eikä hengellisesti.

Srk-rakennemuutoksen suunnittelu lähti kirkossamme liikkeelle edellisen hallituksen kaavaileman kuntaremontin vanavedessä. Kuntaremontti pysäytettiin, mutta kirkolla ei ollut mekanismeja tai halua pysäyttää srk-rakennemuutoshanketta. Ei, vaikka kuntarakennemuutoksesta  erillisenä hankkeena se olisi jatkossa saattanut tuottaa ristiriitaa kuntauudistusten kanssa. Tulevat kuntaliitokset olisivat ehkä suunnitelluista yhtymärajoista poikkeavia. Siksi toivoisin, että kirkon hallinnossa tutkittaisiin ja keksittäisiin mielekkäitä tapoja pysäyttää ajoissa uudistusprosesseja, jotka näyttävät jo muuttuneen vanhanaikaisiksi tai muuten ristiriitaisiksi.

Uutinen kirkolliskokouksesta:  http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/E749C3F11022CA97C2257E3E0055A130?OpenDocument&lang=FI

Pentti Tepsa

Kemijärven kirkkoherra

Sanoista ja tiloista

                                

SANOISTA JA TILOISTA

Ei kaikista sanoista voi pitää.

Joskus ensikohtaaminen jättää haavan:

jää arpi kieleen, särö korvaan.

Pään sisällä ja sydänalassa möyrii tympeä muisto.

                             
Maistuvatkohan nämä sanat paremmilta joskus,
toisenlaisessa seurassa
- eri paikassa ja ajassa.

                                    ( Pentti Tepsa )

KOKONAISKIRKOSSA SUUNNITELTU SEURAKUNTIEN RAKENNEUUDISTUS OLISI HUONO ESIMERKIKSI KEMIJÄRVEN SEURAKUNNAN NÄKÖKULMASTA

KESKITTÄMISTÄ JO VUOSIKAUSIA

Koko Suomessa 2000-luvun alku oli historian suurimman sisäisen muuttoliikkeen aikaa. Kasvukeskuksiin muutto lisäsi juurettomuutta, joka on omalta osaltaan ollut syynä valtaviin kirkosta eroamislukuihin juuri suurissa kaupungeissa. Kemijärvellä sitä vastoin kirkkoon kuuluminen on edelleen vahvaa (lähes 80 %). Oma seurakunta on tärkeä, mikä näkyy kaikessa seurakunnallisessa aktiivisuudessa.

Kemijärven kaupungissa olemme kärsineet keskittämis- ja keskittymisilmiöstä jo vuosikymmeniä. Se on ollut globaalien mekanismien vaikutusta, mutta toisaalta myös johtunut kotimaisista pyrkimyksestä päästä mukaan maapalloistumisen trendeihin. Keskittäminen on näyttäytynyt näin myös ideologisena ratkaisuna, jossa välineet on säädetty entistä isompien kokonaisuuksien mukaan, kunnes niistäkin on siirrytty suurempiin ja kannattavampiin. Kierre jatkuu, koska mallit oli jo alun perin luotu isoja kokonaisuuksia varten. 

Nyt seurakuntakentällä on kaavaillussa muutoksessa lähdetty liikkeelle kuntarakenteen muutossuunnitelman vanavedessä. Kuntarakennemuutos on peruuntunut. Kuitenkin tämä kirkon seurakuntarakenneuudistus jatkaa omaa elämäänsä – ikään kuin väistämättömänä. Valitettavasti tämä hanke näyttää keskittämishankkeelta, joka siirtää päätäntävaltaa pois alueilta keskuksiin – toiminta ja päätöksenteko eriävät.  

Todella liittymistarpeessa olevien seurakuntien sallittakoon muodostaa yhtymiä, mutta Hangosta Utsjoelle ulottuva myllerrys on kaavamaisuudessaan haitallinen. Täällä Lapissa puhutaan mielettömän laajojen alueiden yhteen niputtamisesta, mikä merkitsisi etelässä suurin piirtein samaa kuin Helsingin Kallion seurakunnan liittäminen Lahden seurakuntien kanssa yhtymäksi. Tuntuu, että mittakaava on laskettu väärin pitkien etäisyyksien pohjoista tarkasteltaessa. 

Laaja-alaiset seurakuntien yhtymät ovat täällä epäedullisia, koska yhdistettäessä useampi köyhtyvä ja ikärakenneongelmainen seurakunta luodaan yksi iso, köyhtyvä ja ikärakenneongelmainen yhtymä. Ratkaistavana on siis usean pienen ongelman sijaan yksi todella iso. Liittyminen etäisempään kasvukeskusseurakuntaan taas vahvistaisi paikallisen seurakunnan sivukonttoriluonnetta – osaltaan viestisi luovuttamisen mielialaa. 

PAIKALLISUUS OLISI LÖYDETTÄVÄ VOIMAVARAKSI

Rakentavampi vaihtoehto on pitää myös pienet seurakunnat täysin itsenäisinä säätämällä pienten seurakuntien tasolla ratkaisumalleja alueen ja seurakuntalaisten mukaan. Tällä tavalla säilytettäisiin paikallisuus ja kokemus sitä, että kirkko ei vetäydy alueilta. Kirkkohallitus voi ihan nykyrakenteilla nopeasti luoda oikeudenmukaisuutta alueiden välille, esimerkiksi palauttamalla pienille muuttotappioseurakunnille niiden keskusrahastomaksuja ja keräämällä niitä lisää kasvukeskuksista. Tämä olisi oikein senkin vuoksi, että syrjäseutujen seurakunnat ovat usein "mummolaseurakuntia", joihin tullaan keskuksista hoitamaan suvun kirkolliset toimitukset. Tästä koituu huomattavia kustannuksia pikkuseurakunnille, joiden toimituksista jopa 20-30%  joudutaan suuntaamaan keskustaajamista tulevile ulkopaikkakuntalaisille. 

Suunnitelluissa yhtymissä uudistus lisää väkirikkaamman alueen painoarvoa päätöksenteossa. Laajat lappilaiset seurakunnat muodostaisivat yhtyminä liian laajoja ja vaikeasti hoidettavia kokonaisuuksia. Priorisoitaessa harvaan asutut reuna-alueet kiinnostaisivat vähemmän yhtymän hallintoa. Millainen toimija uudenlainen yhtymä sitten olisi? Pitkät etäisyydet haittaisivat. Jos sama henkilö ajaa 100 km toiseen jumalanpalveluspaikkaan tai hautajaisiin, kuluu huomattava osa työajasta matkoihin. 

Harmillista olisi myös, jos paikallisseurakunta ei voisi olla enää itsenäisesti yhteydessä kapitulliin ohi yhtymähallinnon. Tukkeena olisi siis tätä syntynyttä uutta väliportaan hallintoa. Onkohan viisasta, että tässä kirkolle haasteellisessa nykytilanteessa luodaan ongelmallisia yhtymiä ja väliportaan byrokratiaa, minkä seurauksena myös hiippakunnan ja seurakuntien suorat yhteydet heikkenisivät?

Klikkaa -> Tästä linkistä saat tietoja seurakuntarakenneuudistuksesta

Pentti Tepsa

kirkkoherra 

Kemijärven seurakunta