PerusSOMElaisia kysymyksiä kulttuurista.

Toinen silmäni on ollut kipeänä, ja luin taas herkullisesti väärin, että viime viikonlopun kohukirjoittaja oli preussinsuomalainen kansanedustaja Immonen. Nauroin väsyneenä sohvalla, vaikka muuten aihe on ollut viime päivien masentavin.

Perussuomalaisen kansanedustaja Olli Immosen kirjoitus oli lyhyt, englanninkielinen, jonkin sortin heavy-lyriikkaa muistuttava kansallismielinen vuodatus. Siinä vastustettiin "multikulturalismia" ja haluttiin kai puolustaa ilmeisesti englanninkielistä (?) Suomen kansakuntaa. Kysymyksessä lienee sometapaturma tai tietoinen mediavedätys eli provo.

Siinä ei ole mitään pahaa, että kansanedustaja lausuu mielipiteensä kulttuurikysymyksistä. Kansa alkaa kuitenkin epätietoisena kysellä edustajansa tarkoitusperiä, kun teksti sisältää taisteluun liittyviä termejä ja se nivoutuu mielikuvissa poliittiseen ääriajatteluun. Minun on vaikea ymmärtää, miksi Immonen ei heti tarkentanut pienen artikkelin muodossa tekstinsä sisältöä, liian paljon jäi arvailun varaan.

Kansanedustaja Immonen on tietojeni mukaan naimisissa ei-suomalaisen muslimin kanssa. Häntä tuskin voi syyttää, että hän pelkäisi tai vastustaisi erilaisuutta tai erilaisia ihmisiä. Immosen tulilinjalla on nimenomaan multikulturalismi aatteena. Sillä kai tarkoitetaan ohjelmallista monikulttuurisuuden tuottamista sinnekin, missä sitä ei luonnostaan esiinny, sillä monikulturismiaatteen mukaan kulttuurillisen moninaisuuden itsessään katsotaan hyödyttävän yhteisöjä ja yhteiskuntia. Kriitikot kiistävät nämä hyödyt arkikokemusten perusteella.

Immosen fb-kirjoitus on saanut oman vastareaktionsa, mieltäkin on osoitettu. Hyvä niin.  Toivoisin kuitenkin, että puolin ja toisin vielä keskusteltaisiin. Ovatko monokulttuurisuus tai multikulttuurisuus edes kovin hyviä käsitteitä? Mikä on yksilön vastuu ja vapaus? 

Jos fokuksessa on nykyaikaisen demokraattisen valtion vapaa kansalainen, siis ihminen ihmisoikeuksineen, eikö silloin hänen kulttuurinsakin noudattele samaa valinnanvapautta? Ainoa, mikä tässä perustellusti voi rajoittaa, on suhde muihin ihmisiin. Elämäntapa ja kulttuuri olkoot vapaita, mutta vastuullisia sopeutumaan muihin asuinmaan ihmisten kulttuureihin ja elämäntapoihin.

Haave tai aave yhdestä ja yhtenäisestä kulttuurista (kreik. mono: yksi) ei ole koskaan ollut todellisuutta eikä se koskaan tule toteutumaan. Myös kantasuomalaisuus on muodostunut monenlaisesta kielellisestä ja geneettisestä aineksesta. Monokulttuuri jääköön siis vain hiihdonopettajan unelmaksi. 

Toisaalta myös monikulttuurisuusaate tuntuu jotenkin yliampuvalta, on kuin itse kulttuurin idea jäisi syvemmin ymmärtämättä. Mielestäni on kuitenkin varsin hyvin ilmennyt, että perustaltaan terve kulttuuri sallii sisällään ja kestää rinnallaan erilaisuutta. Kieli on usein avain kulttuuriin. Kaunista suomea puhuva tuntuu meistä heti läheiseltä, vaikka nimi ja ulkonäkö olisivatkin vieraita. Tässä näkyy se, että kulttuuri kuitenkin yhdistää enemmän kuin erottaa.

Pentti Tepsa

Kreikkalainen dilemma - ei on kyllä, velat saatavia. Taustalla EU:n ja IMF:n uusliberalismi, joka ei lämmitä.

Kreetalaisen luostarikirkon fasadi.

Kreikkalaiset ovat isänmaallisia. Nuorten miesten armeijapalvelus on pitkä ja koulutus kovaa. Monet turistikohteetkin, kuten tämä kreetalainen luostari, nivoutuvat kiinteäksi osaksi Kreikan itsenäistymissotia, sitä kipeää rimpuilua eroon Ottomaanien turkkilaisesta sulttaani-imperiumista. Kuvat näistä paikoista koristivat aikoinaan kreikan oman valuutan eli drakman seteliversioita, myös drakma nähtiin itsenäisyyden vertauskuvana.

Valitettavasti Kreikan EU-taipaleesta on muotoutunut tragedia, jossa pieni Kreikka näyttää taas kärsivän isojen valtojen käsittelyssä. Tämä kreikkalainen dilemma, muodostaa valitettavasti jo itsessään epäluottamustekijän maan heiveröisen demokratian ja EU:n byrokratian välisessä kommunikaatiossa. Tässä vuoropuhelussa sekä sanat että kielioppi näyttävät vinoutuvan, kyllä on ei ja ei kyllä, velat näyttävät saatavilta. Kaikkea hämmentää myös Kreikan sisäpolitiikan outo meno: Parlamentti päättää toisin kuin kansanäänestyksessä on päätetty. Pääministeri Tsipras on kuin paras itämainen torikauppias, joka uskoo hämäävänsä sekä ostajat että myyjät.

Pieni talousspekulanttien veijariporukka teki aikoinaan paljonkin rahaa kansallisten valuuttojen kursseja ennustamalla ja manipuloimalla. Euron piti lopettaa tämä pelaaminen. Euron ongelma on vain se, ettei se heijastele minkään valtion kansallista talouspolitiikkaa, paitsi ehkä Saksan. Kreikkalaisille jo valuutan nimi oli farssi, euro tulee lähelle kreikan pissaa tarkoittavaa sanaa. Itsekin toivoin muuten aikoinaan nimeksi ecua. Euro on kuin hybridipolkupyörä, joka sopii melko huonosti kreikan kansantalouden tähän vaiheeseen, liian raskas polkea -mahdoton ylämäessä, toiset valitsevat vaihteet. Pelastettaessa Kreikkaa eurokuntoon onkin kuulemma pelastettu saksalaisia pankkeja, jotka ovat tehneet lehmänkauppoja kuten teki yhdysvaltalainen Lehman Brothers aikoinaan.

Neuvostoliitto oli reaalisosialismin talouskokeilujen ihmiskoe-eläinpuisto. Pahaksi onnekseen EU on sementoinut sopimuksissaan itsensä uusliberalististen talouskokeilun jättimäiseksi "eurostoliitoksi". Kun huomataan, ettei ääriliberaali talospolitiikka toimi, todetaan vain, ettei sitä ole vielä päästy toteuttamaan täydessä laajuudessaan. Taustalla on sama uskomus kuin oli kommunismin teoreetikoilla, se toimii, kunhan päästään toteuttamaan sitä oikein. Ei toiminut. Ei toimi yksityiselle tai suuryritysten ahneudelle perustuva uusliberalismikaan. Siksi EU:kin on rikki.

Kreikan itsenäisyyssodissa oli kysymys paitsi omasta kodista, uskosta ja isänmaasta, myös kaipuusta päästä päättämään omasta taloudesta ja pärjäämisestä. Samaanhan suomalaiset pyrkivät myöhemmin. Stalinin neuvonanataja O. W. Kuusinen kirjoitti ennen sotia, että Suomi on niin pieni kansantalous ja kansa, ettei se voisi selvitä maailmassa yksinään. Siksi sen olisi liityttävä tai se olisi liitettävä Neuvostoliittoon. Isänmaalliset suomalaiset antoivat tälle Kremlin mahtimiesten joukkoon nousseelle Kuusiselle nimen "Suomen syöjä". Tai alunperin termi taisi tulla Stalinilta, mutta Suomen oikeistopiirit omaksuivat termin käytön. Kun nykyään suomalainen uusliberaali oikeistopoliitikko sanoo saman kuin Kuusinen, että Suomi ei pärjää omillaan, häntä ei jostakin syystä sanota Suomen syöjäksi. Eikö Efialtesta nähdä omassa leirissä?

Samalla kun epäilen uusliberalismin tai IMF:n lääkkeitä Kreikalle ja Euroopalle, totean myös perinteisen vasemmiston lääkkeet potilaan kannalta haitallisiksi. Loputon ja äärimmilleen viety vaurauden jakaminen rikkailta köyhille on yhtä mahdoton kuin loputon vaurauden keskittäminen köyhiltä rikkaiden käsiin. Globaalin talouden hirmuliskot on saatava kuriin, mutta lisäksi olisi ehkä oltava jonkinlaisia lähitalouden malleja, joiden varassa ihan tavallinen työnteko ja pienyrittäminen onnistuu. Oliko se puitetalous kuitenkaan niin huono? Suomessa on ollut myös vahva osuustoiminnan perinne. Tietyssä määrin se toimii vieläkin. 

Pentti Tepsa