Toinen silmäni on ollut kipeänä, ja luin taas herkullisesti väärin, että viime viikonlopun kohukirjoittaja oli preussinsuomalainen kansanedustaja Immonen. Nauroin väsyneenä sohvalla, vaikka muuten aihe on ollut viime päivien masentavin.
Perussuomalaisen kansanedustaja Olli Immosen kirjoitus oli lyhyt, englanninkielinen, jonkin sortin heavy-lyriikkaa muistuttava kansallismielinen vuodatus. Siinä vastustettiin "multikulturalismia" ja haluttiin kai puolustaa ilmeisesti englanninkielistä (?) Suomen kansakuntaa. Kysymyksessä lienee sometapaturma tai tietoinen mediavedätys eli provo.
Siinä ei ole mitään pahaa, että kansanedustaja lausuu mielipiteensä kulttuurikysymyksistä. Kansa alkaa kuitenkin epätietoisena kysellä edustajansa tarkoitusperiä, kun teksti sisältää taisteluun liittyviä termejä ja se nivoutuu mielikuvissa poliittiseen ääriajatteluun. Minun on vaikea ymmärtää, miksi Immonen ei heti tarkentanut pienen artikkelin muodossa tekstinsä sisältöä, liian paljon jäi arvailun varaan.
Kansanedustaja Immonen on tietojeni mukaan naimisissa ei-suomalaisen muslimin kanssa. Häntä tuskin voi syyttää, että hän pelkäisi tai vastustaisi erilaisuutta tai erilaisia ihmisiä. Immosen tulilinjalla on nimenomaan multikulturalismi aatteena. Sillä kai tarkoitetaan ohjelmallista monikulttuurisuuden tuottamista sinnekin, missä sitä ei luonnostaan esiinny, sillä monikulturismiaatteen mukaan kulttuurillisen moninaisuuden itsessään katsotaan hyödyttävän yhteisöjä ja yhteiskuntia. Kriitikot kiistävät nämä hyödyt arkikokemusten perusteella.
Immosen fb-kirjoitus on saanut oman vastareaktionsa, mieltäkin on osoitettu. Hyvä niin. Toivoisin kuitenkin, että puolin ja toisin vielä keskusteltaisiin. Ovatko monokulttuurisuus tai multikulttuurisuus edes kovin hyviä käsitteitä? Mikä on yksilön vastuu ja vapaus?
Jos fokuksessa on nykyaikaisen demokraattisen valtion vapaa kansalainen, siis ihminen ihmisoikeuksineen, eikö silloin hänen kulttuurinsakin noudattele samaa valinnanvapautta? Ainoa, mikä tässä perustellusti voi rajoittaa, on suhde muihin ihmisiin. Elämäntapa ja kulttuuri olkoot vapaita, mutta vastuullisia sopeutumaan muihin asuinmaan ihmisten kulttuureihin ja elämäntapoihin.
Haave tai aave yhdestä ja yhtenäisestä kulttuurista (kreik. mono: yksi) ei ole koskaan ollut todellisuutta eikä se koskaan tule toteutumaan. Myös kantasuomalaisuus on muodostunut monenlaisesta kielellisestä ja geneettisestä aineksesta. Monokulttuuri jääköön siis vain hiihdonopettajan unelmaksi.
Toisaalta myös monikulttuurisuusaate tuntuu jotenkin yliampuvalta, on kuin itse kulttuurin idea jäisi syvemmin ymmärtämättä. Mielestäni on kuitenkin varsin hyvin ilmennyt, että perustaltaan terve kulttuuri sallii sisällään ja kestää rinnallaan erilaisuutta. Kieli on usein avain kulttuuriin. Kaunista suomea puhuva tuntuu meistä heti läheiseltä, vaikka nimi ja ulkonäkö olisivatkin vieraita. Tässä näkyy se, että kulttuuri kuitenkin yhdistää enemmän kuin erottaa.
Pentti Tepsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti