keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kristillisen enemmistöuskon asema Suomessa. Voiko kristitty kokea syrjintää maassamme?





Äskettäin virisi keskustelu kristillisen uskon asemasta maassamme. Eduskunnan puhemies Paula Risikko totesi puheessaan Seinäjoella, että maassamme kristinuskoa tunnustava voi joutua syrjityksi: 
Kirkko ja Kaupunki lehden kolumnisti Samuli Suonpää vastasi tähän: "Voi minua sorrettua kristittyä." https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-olen-sorrettu-kristitty

Minusta Risikko puhui kauniisti perinteisen kristillisyyden puolesta. Samuli Suonpää kirjoittaa mielestäni liberaalien näkökulmasta, joka on muutenkin mediassa eniten esillä. Ronski kieli lisää vauhtia. Erityisesti Samulin sanankäänteet ehtoollista koskien ihmetyttävät. Miksi tuollainen banalisointi?

Virheellistä tietoa on myös kristillisen uskon asema kouluissa. Opetus on nykyään tunnustuksetonta ja jopa uskonnon opettaja voi hehkuttaa oppilailleen kirkkoon kuulumattomuuttaan sekä neutraalia suhdettaan uskontoon.

Suomessa koko yhteiskunnassa läpiviety uskonnollisen neutraaliuden periaate on kaventanut oikeutta kristinuskon ilmaisuun, mutta antanut joissakin tapauksissa vahvasti tilaa uusille toimijoille. Ottaisin esimerkiksi turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukset, joissa edelleen kristinuskoon kääntyneet joutuvat altistumaan monenlaiselle mielivallalle, koska tietyn suunnan islamistit ovat ottaneet neutraaliksi jääneen tilan vahvasti haltuunsa. Tänään viimeksi sain seurakuntamme jäsenten osalta palautetta.

Kalenterissakaan kirkollisuus ei Suomessa kyllä enää dominoi, vaikka yleiset juhlapyhät noudattavatkin vanhaa historialliskirkollista järjestystä. Kaupat ovat auki lähes rajoituksessa, eikä kirkkovuoden pyhien osalta ylletä katolisen Euroopan tasolle vapaapäivien määrässä. Mediassa jokainen kirkollinen pyhä esitellään yleensä taustaltaan enemmän pakanallisena ja mielellään markkinoidaan sitä: Jouluna keskitytään joulupukkiin, pääsiäisenä noitiin ja halloweenia juhlitaan lepakoin.

Suomalainen kansalaisuskonto on toki monissa kohdin luterilaista tapakristillisyyttä, jopa silloin kun se torjuu henkilökohtaisen uskon. Tässä on sen siunaus ja kirous. Vahva sitoutuminen kristilliseen sanomaan voi Suomessa aiheuttaa vakavia yhteisöllisiä hylkimisreaktioita ja johtaa yksilön ja hänen vakaumuksensa marginalisointiin.

Miten kirkko voisi tässä tilanteessa toimia tilanteen parantamiseksi? Minusta kirkko saisi rohkeammin puolustaa kristillistä uskoa ja tuoda sitä esiin mielekkäänä vaihtoehtona. Yleiseen mielipiteeseen ei tarvitse koko ajan vain mukautua, vaan esittää oma kanta ja suostua siihen, että kaikki eivät sitä hyväksy. Kirkko toki kutsuu kaikkia kristilliseen elämäntapaan ja uskoon, mutta hyväksyy, että osa haluaa elää toisin.

Pentti Tepsa