Arki vielä sujuu, mutta miksi ihmeessä vietämme juhlaa?

Tammikuussa Lapin talven valo hellii silmiä. Aurinko tulee  esiin horisontin takaa valaisemaan kuurottuneita metsiä. Pian päivä pitenee ja kevättalven paiste alkaa leiskua lumihangilla. Pimeässä vuodenajassa on se etu, että on voinut vetäytyä enemmän omaan lepoonsa. Lepäähän se luontokin talven sylissä.

Olen mieltynyt arkeen, tavallisiin asioihin kätkeytyy ilo. Työnteko ja kodin askareet voivat olla kuin hiljaista jumalanpalvelusta. Perheen yhteiset ateriahetket painuvat muistoihin ja tulevat mieleen silloinkin, kun lapset ovat jo maailmalla. Yöpuulle asettuminen ja yhteinen herääminen ovat kuin arjen pyhiä toimituksia. Vanhastaan niihin onkin liittynyt rukous: iltarukous ja aamuhiljentyminen.

Juhla katkaisee arjen ja usein valmistelee siirtymistä hiukan muuttuneeseen elämänmenoon. Viikkorytmissä lepopäivän kautta siirrymme seuraavaan työviikkoon. Kastejuhlan, konfirmaation, häiden ja hautajaisten kautta siirrymme uuteen elämänvaiheeseen. Iloiset tai surulliset erityistilanteet, yhteiset juhlat jäävät muistoihin ja liittävät elämäntarinoita toisiinsa. Suvut tulevat yhteen ja nivoutuvat toisiin sukuihin.

Jeesus aloitti julkisen toimintansa pienen kylän hääjuhlassa. Kaanan häissä Jeesus teki ensimmäisen tunnustekonsa Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh. 2: 1–11). Johanneksen evankeliumikirjassa kerrotaan kaikkiaan seitsemästä tunnusteosta, joilla Jeesus osoitti olevansa ihmisyytensä lisäksi messias ja Jumala.

Jeesuksen kotiseudulla pohjoisessa Israelissa häitä vietettiin viikon kolmantena päivänä eli tiistaina. Hääpäivä on tiistai myös nykyajan juutalaisuudessa. Tämä päivä pääteltiin parhaaksi hääjuhlalle, sillä luomiskertomuksessa sanotaan hepreaksi ainoastaan kolmannen päivän kohdalla kaksi kertaa: ”ki tov”  eli ”niin oli hyvä” (1. Moos. 1).

Herramme Kristuksen ensimmäinen tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi hääjuhlassa, muistuttaa meitä siitä, että Jumala on kanssamme kaikissa elämämme vaiheissa. Hän on läsnä ilossamme ja surussamme. Viini hääjuhlassa oli ilon ja runsauden vertauskuva. Juhlahetki edeltää usein elämänmuutosta, johon voimme lähteä luottavaisin mielin, Herran siunaukseen ja varjelukseen uskoen.

Pastori Pentti Tepsa

Kasteesta

KASTE KANNATTAA

Synnyin perunannoston aikaan syksyllä 1964, ja muutamaa viikkoa myöhemmin Jaakko niminen pappi kastoi minut vanhempieni viisilapsisen perheen nuorimman. Sain toisen nimeni Jaakon kastepappini mukaan. Vaikka en osannut mitään vanhemmiltani erikseen pyytää, saatoin itkullani ja hymylläni kuitenkin kertoa heille, että tarvitsin turvallisuutta, rakkautta ja ravintoa.

Olen paljosta vanhemmilleni kiitollisuudenvelassa. Erityisen kiitollinen olen elämäni ja iankaikkisuuteni kannalta suurimmasta lahjasta: kasteesta. Vanhempieni pyytämänä ja kirkon valtuuttamana pappi kävi Raamatun kehotuksen mukaisesti ( Matt. 28: 18-20 ) kodissamme kastamassa minut. Minut liitettiin Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Olin kummin sylissä, mutta samalla pääsin erityisellä tavalla Taivaan Isän maailmankaikkeuden turvallisimpaan syliin.     

Vanhempani opettivat minulle Jumalan tuntemista, samoin he opettivat minulle äidinkieltään kysymättä minulta suostumusta. Pienellä pakolla minulle yritettiin myös opettaa hyviä tapoja, työntekoa ja jopa kirjaviisautta. Tässä vanhempani noudattivat Raamatun kehotusta, kuten kasteenikin osalta, sillä Raamattu korostaa vanhempien kasvatustehtävää. 

Äitini ja isäni ovat jo tallella siellä, voin kiittää heistä enää hiljaisessa rukouksessa. Vaikka minut siis kasvatettiin kysymättä minulta suostumusta, olen aikuisena saanut valita, käynyt kaukanakin, mutta riemuiten voinut palata vanhempieni uskoon. 

Kaste on Jumalan teko, joka ei häviä tai turmellu. Minun omat tekoni ovat heikkoja ja uskonikin on ajoittain melko vajavainen. Kasteen liittoon saan kuitenkin joka päivä palata. Jumala uudestisynnyttää kasteessa ja tähän Hengen "luomukseen" voi aina palata parannuksen kautta. Kaste on Raamatun mukaan tehtävä vain kerran, mutta rippi ja kirkkomme toinen sakramentti eli ehtoollinen ovat tarjolla ja käytettävissä jatkuvasti. Koko uskonelämämme on Pyhän Hengen hoidossa Sanan ja sakramenttien välityksellä.

Pastori Pentti Tepsa

Alussa oli innokas yhdessä tekeminen, vähän ennen alamäkeä keksittiin johtajuus.

Jokin aika sitten kuuntelin kiinnostavaa "entisen nokialaisen" haastattelua. Kyseessä ei ollut mikään poispotkittu ja siitä katkeroitunut insinööri, vaan välkky ja sanavalmis nainen, koulutukseltaan fyysikko. Luonnontieteilijänä hän oli ollut mukana luomassa NOKIA -yhtiön menestystuotteita puhelinten ja verkkotekniikan alalla. Lopulta hän oli jättäytynyt pois siirtyen erään järjestön palvelukseen.

Nokian rajuun notkahdukseen löytyy varmaan useampiakin selittäviä tekijöitä. Haastattelussa tuli esille yksi johtamiseen liittyvä ilmiö. Yhtiön ja sen tuotteiden voimakkaan nousun ja menestyksen aikana asiantuntijat tekivät ryhmissä töitä kekseliäästi ja itseään säästämättä. Ennen alamäkivuosia Nokian johtamista uudistettiin: toimipaikoille ja yhtiöön tuli alan ammattilaisten sijaan paljon ammattijohtajia, joilla ei johtajuuden lisäksi ollut juurikaan tietoa tai näkemystä tuotteista. Kekseliäs yhdessä tekeminen muuttui lupalappujen täyttämiseksi. Kun tuotteet saatiin valmiiksi, niiden ideat oli monessa hallinnon portaassa jo vesitetty, alkuperäisen keksinnön helmi oli kadonnut. Näin siis kertoi haastateltava naisfyysikko.

Tämä kuulosti valitettavan tutulta. Samansuuntaista viestiä olen kuullut suurista sairaaloista, kouluhallinnon puolelta ja valitettavasti myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolelta. Pieniä yksiköitä yhdistetään suuriksi ja niihin palkataan suuria johtajia, "johtamisen ammattilaisia". Itse kannatan vanhaa mallia, jossa johtajaksi valikoitui työn osaajia ja ammattilaisia. Ajattelen, että laivan kapteenin on oltava myös merimies. Tietenkin on sitten oltava myös itse esimiehen persoonassa kasvunvaraa johtamisen monipuolisiin haasteisiin.

Johtaminen on myös yhdessä tekemistä. Tästä paras esimerkki löytyy nuoruuteni poroerotuksista. Kun erotusaidan työt alkoivat, siihen tarvittiin koko paikalla oleva väkijoukko. Ehkä poroisäntä jonkin verran käski ja neuvoi, mutta muuten kymmenet ihmiset toimivat ryhmässä, yhteistyössä ilman varsinaista komentamista. Käsitys yhteisestä päämäärästä loi yhteisen, vähäeleisen mutta vakaan toiminnan.

Pastori Pentti Tepsa

Kuninkaasi tulee kunniassa - joulua edeltävän paaston mietteitä.

Suurella juhlalla on valmisteluaikansa. Joulunalusaikaan liitetään usein joulukiireet ja toisaalta hulvaton pikkujouluaika tonttuiluineen. Hauskuus sijansa saakoon, mutta oikeasti kirkon vuodessa jouluun valmistaudutaan vakavalla pikkupaaston ajalla, joka kestää jouluaattoon saakka.

Toisen adventtisunnuntain aiheena on Kristuksen saapuminen kunnian kuninkaana. Kuninkaan saapumiseen liittyy vanhan maailman ajattelussa tilin teko. Tullessaan kuningas tarkisti palvelijoidensa työn ja asiainhoidon laadun. Kiitosta ja toisaalta tuomioita jaettiin.

Evankeliumi muistuttaa meitä, että joulunvalmistelussamme unohtaisi tärkeintä: Joulun arvokkain sisältö on Jeesuksen tuleminen meitä varten.

Luuk. 21: 25-33 (34-36)

Jeesus sanoi:

    "Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä."

    Hän esitti heille myös vertauksen:

    "Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa."

    ("Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä, niin että se päivä yllättää teidät niin kuin ansa. Sitä päivää ei vältä yksikään, joka maan päällä elää. Pysykää siis alati valveilla ja rukoilkaa itsellenne voimaa, jotta selviäisitte kaikesta siitä, mikä on tapahtuva, ja kestäisitte Ihmisen Pojan edessä.")

Itse haaveilen adventtipaastosta, jonka kuluessa hiukan pidättäydyn herkuista. Jätän enemmän aikaa rukoukseen ja hiljaisuuteen sekä Raamatun lukuun. Yksittäinen kutsuilla käyminen ei yleensä haittaa tätä paastoani, sillä teen sen evankeliumin vapaudessa, en lakina. Tärkeää minulle on ihmissuhteiden hoitaminen. Siihen kuuluu anteeksiantoa ja pyytämistä.

Toisen adventtisunnuntain sanoma muistuttaa, että Kristuksen tulemista nöyränä ja hiljaisena ei voi ymmärtää oikein, ellei muista Häntä myös majesteetillisena tuomarina.

Pastori Pentti Tepsa

Rovaniemen kirkon risti kertoo pelastuksesta, mutta miksi se on punainen?

Toimiessani yliopiston opiskelijoiden pappina totuin ulkomaalaisopiskelijoiden vakiokysymykseen kirkon rististä: "Why is it red?" Miksi se on punainen. Vuosi vuodelta yritin keksiä hauskempaa tai puhuttelevampaa selitystä. Huumorissa keskityttiin ilmailuasioihin, mutta vakava selitys koski ihmisen pelastusta synnin vallasta. Punainen liittyy Jeesuksen sovintovereen.

Pelastukseen ja pelastautumiseen liittyvät asiat saattaavat jopa huvittaa meitä silloin, kun meillä menee hyvin. Hädän hetkellä otamme avun kiitollisina vastaan. Kirkon apu huomataan tiukoissa tilanteissa ja siitä ollaan kiitollisia. Näin olen huomannut.

Kirkko auttaa monin tavoin perustyönsä kautta. Erityisesti diakoniatyöllä pyritään helpottamaan niiden tilannetta, jotka eivät välttämättä saa muualta apua. Taloudellisen avun lisäksi henkinen ja hengellinen apu on tärkeää.

Tiedättekö muuten, missä vanhukset ovat yksinäisempiä, maalla vai kaupungissa? Oma kokemukseni papin työvuosieni perusteella on, että maaseudulla yksinkään asuva vanhus ei välttämättä koe itseään niin yksinäiseksi kuin kaupungissa rivitalossa yksin asuva.

Pastori Pentti Tepsa

Lapsi- ja nuorisotyö juurruttaa seurakuntaan

Kirkko kuuluu suomalaiseen maisemaan. Myös Rovaniemen kirkko on mahdollista tavoittaa katseella eri puolilta ympäröivästä vaaramaisemasta. Näemmekö kirkon ja kotiseurakuntamme elämämme eri vaiheissa?

Minut tutustutti kirkkoon seurakunnan lapsityö. Sitä kautta löytyi turvallinen näköala uskoon ja Jumalaan. Kirkonmenoja muistan seuranneeni jo varhain isäni polvella istuen, välillä minua piti nostaa, että näin sinne eteen saakka, ja isä nosti tukevasti käsiensä varaan.

Nuorena minut veti mukaan seurakunnan nuorisotyö. Rippikoulun isosena olin useana kesänä. Seurakuntanuorten retkellä muistan olleeni Rovaniemen seurakunnassa jo vuonna 1981. Mieleen jäi Rovaniemen kirkon fresko ja se, kuinka me nuoret avustimme kolehdin keruussa. Silloin en voinut arvata, että olisin Rovaniemen kirkossa pappina 14. vuoden kuluttua.

Pastori Pentti Tepsa, 

ehdolla Rovaniemen seurakunnan kirkkoherranvaalissa.

Kirkkoherranvaali on taas nostanut esille keskustelun pappeudesta

Kirkkoherran virka on kirkkohistoriallisesti ja kirkko-opillisesti oikeastaan piispan sijaisen eli vikaarin virka paikallisessa seurakunnassa. Se on seurakunnan kaitsijan eli paimenen virka.

Vanhan testamentin uhripappeus lakkaa Kristuksessa hänen täydellisen uhrinsa myötä. Kristus on siis ainoa ylipappi. Kirkon pappeus on palveluviran pappeutta, papit ovat siis apostolisen perinteen mukaan Sanan ja sakramenttien palvelijoita. Kristuksessa kaikki kansalliset, yhteiskunnalliset ja sukupuolirajat murtuvat, siksi kirkkomme hyväksyy myös naisen papiksi. (Gal. 3:28, Kol. 3:11)

UT kuvaa myös uuden liiton seurakuntajärjestyksen ja kirkon virkojen muotoutumisen alkutaivalta. Kristus valitsi ja lähetti apostolit. Hän valtuutti apostolit toimimaan puolestaan ja sijastaan (2 Kor. 5:20). Tähän perustuu "palveluviran pappeus" (lat. sacerdotium ministeriale). Apostolin virka loppui apostolien kuoltua, mutta siitä nousevat kaikki kirkon virat.

Jo UT:n ajan kuluessa kirkollinen palveluvirka kehittyi kolminaiseksi: piispa (epískopos), vanhin (presbýteros) ja diakoni (diákonos). Lähinnä jumalanpalvelusta johtavan vanhimman eli presbyteerin virasta kehkeytyi papin virka.

Esimerkiksi englannin priest ja saksan Priester palautuvat kreikan presbyteros sanaan. Nimitystä pappi ( hiereús, sacerdos) alettiin kirkossa taas käyttää toisen vuosisadan lopulla. Samaan tapaan kuin VT käyttää myös UT termiä paimen(kr. poimén; lat. pastor) viitatessaan hengelliseen kaitsemisen tehtävään. Evankeliumien tallentamissa puheissa myös Jeesus itse sanoo olevansa Hyvä Paimen. (Joh. 10:11)

Pastorin virkaan kirkon vihkimyksessä lähetetyille löytyy turvallisesti kannustava kehotus: "Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu. (1 Piet. 5:2-3)"

Pastori Pentti Tepsa