Äärimmäiset väkivallanteot, kuten kouluampumiset, pysäyttävät raa’alla tavalla koko maan. Viimeksi kevään 2024 päivien ylle Suomessa laski surun sumuharso Vantaan Viertolan koulun ampumistapauksen vuoksi. Alakoulun oppilas ampui käsiaseella kuoliaaksi toisen koulunsa oppilaan ja haavoitti vakavasti kahta muuta. Tässäkin murhenäytelmä on laajempi kuin vain nuo laukaukset. Lasten parissa on epäilemättä koettu jotakin ahdistavaa ennen tilanteen kärjistymistä, varmaan on syitä ja seurauksia. Tapahtunutta on syytä pohtia myös yksilön näkökulmaa laajemmin.
Uutisissa kouluampujan motiivina oli tuoreeltaan esillä, että se oli kosto koulukiusaamisesta. Vaivihkaa tutkinnan edetessä poliisi kuitenkin kertoi, että kysymys oli ehkä lähinnä ”subjektiivisesta” koulukiusaamisen kokemuksesta. Tapauksen syiden varmistuminen jää jatkotutkimusten varaan.
Viha on läsnä jo lasten maailmassa, vaikka toivommekin, että väkivallalta vältyttäisiin. Siksi lastenkin olisi opittava hallitsemaan aggressiotaan, puhumattakaan meistä aikuisista. Kiukku ja viha ovat tunteina ja ilmiöinä hyödyllisiä, sillä niiden avulla asetamme rajoja. Meillä on oltava puhtia ja rohkeutta sanoa, mitä meille sopii tehdä ja mitä ei. Lähimmäisenrakkaus ei tarkoita sitä, että hyväksyy itseä kohdeltavan miten tahansa. Itseänsä saa puolustaa ja apua kannattaa pyytää, jos omia rajoja rikotaan. Silti kostaminen ei kuulu oikeanlaiseen eikä järkevään käytökseen.
Ajatus kaiken maksamisesta takaisin on ihmiselle luontainen. Maksetaan potut pottuina. ”Sitä saa mitä tilaa!” Joissakin elokuvissa taannutaan muinaisten heimoyhteisöjen tasolle, kun filmin sankari kostaa pahiksille. Katsomme ajoittain tällaista viihdettä ja huomaamattamme pian piehtaroimme kostofantasioissa. Sivistyneet kulttuurit ovat kuitenkin asettaneet lain ja oikeuden muodossa korvaavan käytännön yksilön oikeudelle kostaa, sillä jo varhain huomattiin esimerkiksi verikoston tuhoavan elämää varsin laajasti, epäoikeudenmukaisesti ja epäviisaasti.
Raamatun Vanha testamentti pyrkii käskyillään pysäyttämään koston kierteen: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:18) Tämä käsky esitetään alkukielellään hepreaksi nasevassa runomuodossa, joka sisältää myös Jumalan pyhän nimen Jahve. Vertaus itseen muistuttaa siitä, että väkivallan velan maksaja satuttaa samalla itseään. Jumalan esille ottaminen viestii oikeuden tapahtumisen takeena olevasta kaikkivaltiaasta. Kosto on Herran, eikä ihminen saa ottaa sitä omiin käsiinsä.
Uusi testamentti korostaa anteeksiantoa. Siksi Isä meidän —rukouksessakin Jeesus opetti rukoilemaan: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Laajasti ymmärretty lähimmäisenrakkaus velvoittaa siis antamaan anteeksi myös niille, jotka ovat satuttaneet meitä. Jotkut ovat kokeneet tämän myös ahdistavana kohtana, sillä se näyttäisi ehdollistavan anteeksisaamisen ja anteeksiantamisen. Niillä on toki yhteys, mutta alkuun päästäkseen ei kannata asettaa toista ehdoksi toiselle. Useimmiten on vain niin, että saatuaan itse anteeksi haluaa itsekin antaa anteeksi. Lisäksi kun itse antaa anteeksi, pääsee itse vapaaksi ja samalla vapautuu valtavasti energiaa, jota viha on sitonut.
Raamattu ei kuitenkaan kiellä vihastumasta. Rajoja asettava aggressio on elämää suojeleva. Ihmisellä on oikeus kohtuullisesti puolustaa itseään, vaikka viisautensa on myös toisen posken kääntämisen periaatteessa, sillä tappelu ei ole aina paras tapa puolustautua. Aikuinen ihminen joutuu jatkuvasti työskentelemään sisäisesti hallitakseen vihaansa ja pysyäkseen kärsivällisenä. Tähän olisi hyvä saada taitoa ja viisautta jo lapsena. Oppiakseen näitä tunnetaitoja lapset tarvitsevat läsnä olevia aikuisia lähipiiriinsä.
Pentti Tepsa, Kemijärven kirkkoherra
