Säästöistä: Pitääkö leikatessa aina myös lyödä?

Seuraan keskustelua säästöistä. Tiukkenevan talouden tilanteessa ne lienevät välttämättömiä. Sitä kysyn itseltäni, että onko kuitenkaan syytä siihen, että jotakin etua leikatessa sitä saaneet leimataan ja syyllistetään poliitikkojen ja valtiovarainministeriön virkamiesten suulla, kuten Sailas taas tekee. Pitääkö leikatessa aina myös lyödä?

Esimerkiksi vuorotteluvapaan ehtoja kiristetään, ja Sailas viisastelee, ettei tätä etua tarkoitettu hyvin toimeentulevien toimihenkilönaisten vapaaksi. Kun hallitus samalla leikkaa vanhusten laitospaikoista, olisi syytä muistaa, että sairaiden vanhusten kotihoito on usein onnistunut aikuisten lasten vuorotteluvapaalla olon vuoksi. Voi voi tätä hallitusta ja sen virkamiehiä, jotka näkevät kaikki asiat hyvinvoivien näkökulmasta.

Todiste taivaasta: aivokirurgin matka kuolemanjälkeiseen elämään

Kirjasyksyn mielenkiintoinen tähti on amerikkalainen bestseller Totuus Taivaasta, Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus. Alkuteos on nimeltään Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife. Tarkkaan ottaen suomenkieliseksi nimeksi kävisi siis oikeastaan paremmin tekijänsä mukaan Todiste Taivaasta.

Teos on omaelämäkerrallinen. Sillä on asiaproosan lisäksi myös kertomataiteellinen - oikeastaan romaanin luonne. Filosofis-katsomuksellisena tietokirjana se sisältää kunnioitettavan määrän lääketieteellistäkin asiatietoa, mutta se edustaa myös hyvää amerikkalaista kertomisen perinnettä. Se siis puhuttelee tieteenfilosofisesti ja koettelee maailmankatsomuksen rajoja, mutta on lisäksi mukaansa tempaavaa luettavaa.

Neurokirurgi Eben Alexander kertoo kirjassaan oikeastaan kaksi suurta ihmettä: parantumisensa tappavan vaarallisesta aivokalvontulehduksesta sekä ihmeenomaisen vaelluksensa todellisuudessa, jota hän kuvaa kuolemanjälkeiseksi elämäksi. Ammattikuntansa edustajana tohtori Alexander oli tottunut hahmottamaan todellisuutta materialistisesti, mutta nuo seitsemän päivää koomassa muuttivat hänen oman todellisuudenkäsityksensä täysin.

Aivojen kuorikerroksen lamautuminen aivokalvontulehduksen seurauksena aiheutti hänelle kooman, jonka aikana Eben Alexander väittää kuitenkin tietoisuutensa jatkaneen aktiivista olemassaoloaan. Aivotutkijana hän on tottunut ajattelemaan, että tajunta ja tietoisuus ovat aivojen toiminnan tulosta, mutta sairautensa ajalta hän muistaa kokeneensa täysin tietoista elämää, vaikka hänen aivonsa eivät toimineetkaan kokemusten vaatimalla tavalla. Mielenkiintoista on kirkon rukouspiirin merkityksen kuvaaminen lääkärien ja hoitajien työn rinnalla.

Vakavan sairautensa ajalta Eben Alexander muistaa vaeltaneensa toisissa ulottuvuuksissa ja nähneensä sekä manalan että taivaan. Matkallaan hän kohtasi enkeleitä ja Jumalan. Näillä kokemuksilla oli äärimmäisen positiivinen ja hoitava vaikutus ja hän sanoo oppineensa sellaisen määrän asioita, että niiden sisäistäminen kestänee loppuelämän. Tärkein viesti ihmisten kielelle yhteen sanaan tiivistettynä oli: "rakkaus". Näinä levottomina aikoina tuntuu hyvältä, että kirjassa vakuutetaan hyvän lopulta voittavan kaikilla todellisuuden tasoilla.

Aivotutkija Eben Alexander haastaa kirjallaan nykyiset tieteelliset yritykset selittää kuolemanrajakokemukset vain aivojen tuottamana mielihyväpommituksena ennen lopullista sammumista. Onko kysymys luotettavasta todisteesta kuolemanjälkeisestä elämästä, jäänee lukijan harkittavaksi. Kokemus on subjektiivinen. Vaikka sille ei antaisikaan ehdotonta tieteellistä todistusvoimaa, jää kuitenkin ihmettelemään ällistyttävän ilmiön merkitystä. Se kiistämättä vähintään kyseenalaistaa silkan materialismin ja antaa vihiä kaiken takana olevista ulottuvuuksista. Tunnetasolla lukijan mieleen jää levollinen "tartunta" taivaasta.

Kristitylle Raamattu sisältää kaiken tarvittavan tiedon taivaasta. Siinä mielessä emme kaipaa uutta ilmoitusta, Raamatun ja Kristuksen tunteminen riittää. Yhden ihmisen omakaohtaisenna todistuksena kirja on kuitenkin puhutteleva muistutus rukouksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Pentti Tepsa
vt. kirkkoherra
Kemijärven seurakunta

Pimeäänkin voi turtua. Kynttilänpäivä kutsuu meitä valoon.

Pimeäänkin voi turtua. Kun kaamos katkesi ja Lapin taivaalle ilmestyi aurinko, sen kirkkaus tuntui aluksi oudolta. Häikäisy ja huikaistus vaihtuivat sitten iloon. Olemme siirtymässä kevättalven riemuihin vaaroilla, metsissä ja pilkkijäillä. Tuntuupa päivän piteneminen hyvältä myös pirtin pöydän ääressä.

Kynttilänpäivä katkaisee meillä talven. Viimeistään nyt käännämme katseemme kohti valoa. Evankeliumit puhuvat Jeesuksesta maailman valona ja Jumalan kirkkauden säteilynä. Vanha Simeon kiittää seuraavin sanoin: 

"Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.

Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, 
jonka olet kaikille kansoille valmistanut: 
valon, joka koittaa pakanakansoille, 

kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:29-32) 

Ei Vapahtajan tunteminen ole itsestäänselvyys. Moni kertoo vasta syvimmän pimeytensä keskellä nöyrtyneensä rukoilemaan: "Jeesus, jos olet olemassa, niin auta minua." Tätä rehellisesti lausuttua rukousta onkin usein seurannut ihme -Herra on puuttunut asioiden kulkuun. Myös onnettomien tapahtumien jälkeen on voinut löytyä rauha. Herra ilmaisee itsensä ja jumalallisen voimansa, jos ihminen sitä pyytää ja haluaa. Monet meistä ovat kuitenkin niin tottuneita pimeään, että eivät enää usko valon todellisuuteen. Silti Jumalan uutta luova voima on totta.

Uskomme, että koko elämämme on Jumalan kädessä, niin myös terveytemme ja sairautemme. Tätä pohtiessani muistelin sanontaa: "Terveellä on monia toiveita, sairaalla vain yksi -että olisi terve." Usko Jumalaan voi olla suuri apu kivun keskellä, mutta se ei kuitenkaan ole automaatti. Me voimme pyytää Herralta, mutta emme voi vaatia. Taivaan Isän aikataulut ovat iankaikkisia pääteasemia varten, täällä ajassa ne jäävät arvoituksiksi. Jumalan vastauksia olen saanut ainakin kolmenlaisia: kyllä, ei ja odota.

Elämän kovissa paikoissa suomalaiset rukoilevat paljon, moni kokee myös saavansa vastauksia. Niistä on silti tapana puhua vain vähän. Miksiköhän? Itsekin huomaan arkailevani, vaikka monia käytännöllisiäkin asioita olen kokenut Jumalan ratkaisseen. Olisi hyvä muistella ainakin itselleen ja vaikkapa lapsilleen. Raamattu suoranaisesti kehottaa meitä siihen.

"Ylistäkää hänen pyhää nimeään. Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa! Turvautukaa Herraan ja hänen voimaansa, etsikää aina hänen kasvojaan. Muistakaa aina hänen ihmetyönsä, hänen tunnustekonsa ja hänen tuomionsa, te Abrahamin, hänen palvelijansa, jälkeläiset, te Jaakobin pojat, jotka hän on valinnut. Hän on Herra, meidän Jumalamme, hänen valtansa ulottuu yli koko maanpiirin." (Ps. 105:3-7)

Arki vielä sujuu, mutta miksi ihmeessä vietämme juhlaa?

Tammikuussa Lapin talven valo hellii silmiä. Aurinko tulee  esiin horisontin takaa valaisemaan kuurottuneita metsiä. Pian päivä pitenee ja kevättalven paiste alkaa leiskua lumihangilla. Pimeässä vuodenajassa on se etu, että on voinut vetäytyä enemmän omaan lepoonsa. Lepäähän se luontokin talven sylissä.

Olen mieltynyt arkeen, tavallisiin asioihin kätkeytyy ilo. Työnteko ja kodin askareet voivat olla kuin hiljaista jumalanpalvelusta. Perheen yhteiset ateriahetket painuvat muistoihin ja tulevat mieleen silloinkin, kun lapset ovat jo maailmalla. Yöpuulle asettuminen ja yhteinen herääminen ovat kuin arjen pyhiä toimituksia. Vanhastaan niihin onkin liittynyt rukous: iltarukous ja aamuhiljentyminen.

Juhla katkaisee arjen ja usein valmistelee siirtymistä hiukan muuttuneeseen elämänmenoon. Viikkorytmissä lepopäivän kautta siirrymme seuraavaan työviikkoon. Kastejuhlan, konfirmaation, häiden ja hautajaisten kautta siirrymme uuteen elämänvaiheeseen. Iloiset tai surulliset erityistilanteet, yhteiset juhlat jäävät muistoihin ja liittävät elämäntarinoita toisiinsa. Suvut tulevat yhteen ja nivoutuvat toisiin sukuihin.

Jeesus aloitti julkisen toimintansa pienen kylän hääjuhlassa. Kaanan häissä Jeesus teki ensimmäisen tunnustekonsa Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh. 2: 1–11). Johanneksen evankeliumikirjassa kerrotaan kaikkiaan seitsemästä tunnusteosta, joilla Jeesus osoitti olevansa ihmisyytensä lisäksi messias ja Jumala.

Jeesuksen kotiseudulla pohjoisessa Israelissa häitä vietettiin viikon kolmantena päivänä eli tiistaina. Hääpäivä on tiistai myös nykyajan juutalaisuudessa. Tämä päivä pääteltiin parhaaksi hääjuhlalle, sillä luomiskertomuksessa sanotaan hepreaksi ainoastaan kolmannen päivän kohdalla kaksi kertaa: ”ki tov”  eli ”niin oli hyvä” (1. Moos. 1).

Herramme Kristuksen ensimmäinen tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi hääjuhlassa, muistuttaa meitä siitä, että Jumala on kanssamme kaikissa elämämme vaiheissa. Hän on läsnä ilossamme ja surussamme. Viini hääjuhlassa oli ilon ja runsauden vertauskuva. Juhlahetki edeltää usein elämänmuutosta, johon voimme lähteä luottavaisin mielin, Herran siunaukseen ja varjelukseen uskoen.

Pastori Pentti Tepsa

Kasteesta

KASTE KANNATTAA

Synnyin perunannoston aikaan syksyllä 1964, ja muutamaa viikkoa myöhemmin Jaakko niminen pappi kastoi minut vanhempieni viisilapsisen perheen nuorimman. Sain toisen nimeni Jaakon kastepappini mukaan. Vaikka en osannut mitään vanhemmiltani erikseen pyytää, saatoin itkullani ja hymylläni kuitenkin kertoa heille, että tarvitsin turvallisuutta, rakkautta ja ravintoa.

Olen paljosta vanhemmilleni kiitollisuudenvelassa. Erityisen kiitollinen olen elämäni ja iankaikkisuuteni kannalta suurimmasta lahjasta: kasteesta. Vanhempieni pyytämänä ja kirkon valtuuttamana pappi kävi Raamatun kehotuksen mukaisesti ( Matt. 28: 18-20 ) kodissamme kastamassa minut. Minut liitettiin Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Olin kummin sylissä, mutta samalla pääsin erityisellä tavalla Taivaan Isän maailmankaikkeuden turvallisimpaan syliin.     

Vanhempani opettivat minulle Jumalan tuntemista, samoin he opettivat minulle äidinkieltään kysymättä minulta suostumusta. Pienellä pakolla minulle yritettiin myös opettaa hyviä tapoja, työntekoa ja jopa kirjaviisautta. Tässä vanhempani noudattivat Raamatun kehotusta, kuten kasteenikin osalta, sillä Raamattu korostaa vanhempien kasvatustehtävää. 

Äitini ja isäni ovat jo tallella siellä, voin kiittää heistä enää hiljaisessa rukouksessa. Vaikka minut siis kasvatettiin kysymättä minulta suostumusta, olen aikuisena saanut valita, käynyt kaukanakin, mutta riemuiten voinut palata vanhempieni uskoon. 

Kaste on Jumalan teko, joka ei häviä tai turmellu. Minun omat tekoni ovat heikkoja ja uskonikin on ajoittain melko vajavainen. Kasteen liittoon saan kuitenkin joka päivä palata. Jumala uudestisynnyttää kasteessa ja tähän Hengen "luomukseen" voi aina palata parannuksen kautta. Kaste on Raamatun mukaan tehtävä vain kerran, mutta rippi ja kirkkomme toinen sakramentti eli ehtoollinen ovat tarjolla ja käytettävissä jatkuvasti. Koko uskonelämämme on Pyhän Hengen hoidossa Sanan ja sakramenttien välityksellä.

Pastori Pentti Tepsa